Oppimisen psykologia

Valinnanvapaus tuntuu yleensä hyvältä asialta. Mitä enemmän vaihtoehtoja, sitä paremmat mahdollisuudet löytää juuri itselle sopiva ratkaisu. Todellisuudessa asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen.Tässä jaksossa tarkastelen valinnanvapauden paradoksia: miksi runsaat vaihtoehdot voivat tehdä päätöksenteosta vaikeampaa, lisätä tyytymättömyyttä ja saada meidät jatkuvasti miettimään, olisiko jokin toinen vaihtoehto ollut parempi.Ongelmat alkavat usein jo ennen valintaa. Kun vaihtoehtoja on liikaa, päätöksenteko voi lamaantua. Tämä näkyy ruokakaupan hyllyillä, suoratoistopalveluissa, viikonlopun suunnitelmissa, opiskelupaikkoja pohtiessa tai työuraa rakentaessa. Mitä enemmän vaihtoehtoja, sitä vaikeampi on valita.Haasteet eivät kuitenkaan lopu päätöksen tekemiseen. Valinnan jälkeen mieleen jäävät helposti ne vaihtoehdot, joita ei tullut valittua. Uudessa työssä miettii toisen urapolun mahdollisuuksia. Parisuhteessa saattaa pohtia, millaista elämä olisi ollut jonkun toisen kanssa. Muutto, opiskelupaikka tai harrastus voi tuntua oikealta ratkaisulta, kunnes huomio kiinnittyy siihen, mitä kaikkea samalla jäi kokematta. Valitsematta jääneiden vaihtoehtojen parhaat puolet alkavat helposti näyttää houkuttelevammilta kuin valitun vaihtoehdon arki.Pohdin myös kahta erilaista tapaa tehdä päätöksiä. Oletko maksimoija, joka etsii sitkeästi parasta mahdollista vaihtoehtoa, vertailee, lukee arvosteluja ja palaa päätöksiinsä vielä jälkeenpäinkin? Vai tyytyjä, joka valitsee riittävän hyvän vaihtoehdon ja siirtyy eteenpäin? Kumpi tapa tuottaa parempia päätöksiä, ja kumpi enemmän hyvinvointia?

Joskus kokouksen jälkeen olo on väsynyt, ärtynyt tai jopa hämmentynyt. Toisinaan taas kokouksesta lähtee energisenä, selkeällä suunnalla ja on tunne siitä, että nyt asiat oikeasti etenivät. Mikä kokouksista tekee erilaiset?Palaverit ovat monelle niin arkipäiväinen osa työelämää, ettei niiden laatua tule juuri pysähdyttyä miettimään. Niihin käytetään valtava määrä työaikaa, mutta samaan aikaan kokouskäytäntöjä kehitetään työpaikoilla yllättävän vähän. Juuri siksi kokoukset ovatkin kiinnostava ja ehkä jopa melko helppo kehittämisen kohde: pienilläkin muutoksilla voi olla iso vaikutus työpäivän sujuvuuteen, kuormitukseen ja yhteistyöhön.Tässä jaksossa keskustelun psykologi, tutkija Sanna Markkulan kanssa siitä, mikä erottaa hyvät ja huonot kokoukset ja miten kokoukset vaikuttavat työhyvinvointiin. Jakso pohjautuu Palaverismista tuottaviin kokouksiin -tutkimushankkeeseen, jossa tarkasteltiin suomalaisten kokouskokemuksia ja kokouslaadun yhteyttä hyvinvointiin, kuormitukseen ja työn sujumiseen.Jaksossa puhutaan muun muassa:Onko Suomessa liikaa kokouksia vai ei?Millainen on kokousten yleinen “tila” tutkimuksen pohjalta?Miksi osa kokouksista tuntuu raskailta ja osa toimivilta?Mitä tarkoittaa hyvä kokouksen johtaminen käytännössä?Kenen vastuulla kokouksen onnistuminen on?Miten kokouksen ilmapiiri rakentuu?Miten hyvä kokous organisoidaan?Miten työhön liittyvä multitaskaus vaikuttaa kokouslaatuun?Millaisia yhteyksiä kokouksilla ja työhyvinvoinnilla tutkimuksen mukaan on?Millaisilla tutkittuun tietoon pohjautuvilla keinoilla kokouksista voisi tehdä parempia.

Jos joku sanoo sinulle, että "olet ihan ok tässä", tuntuuko se kehulta? Yleensä ei. Mutta pitäisi! Tässä jaksossa puhutaan keskinkertaisuuden arvosta ja siitä miten siinä ei ole mitään hävettävää vaan päinvastoin siitä pitäisi olla ylpeä!Meille sanotaan jatkuvasti, että pitäisi löytää oma niche, oma supervoima ja tulla siinä poikkeuksellisen hyväksi. Kulttuuri ihannoi huippuosaamista, erityisyyttä ja erottumista. Mutta samaan aikaan suurin osa meidän elämästä rakentuu aivan muunlaisen osaamisen varaan.Tässä jaksossa pohditaan:miksi keskinkertaisuus hävettää niin moniamiten suuri osa arjesta pyörii oikeastaan “ihan jees” -osaamisen kannattelemanaja miksi voi olla yllättävän vapauttavaa hyväksyä, ettei tarvitse olla erityinen kaikessaMukana myös ajatuksia vihreä–keltainen–punainen -osaamismallista, tavallisen työpäivän arkisesta puurtamisesta, keskinkertaisesta vanhemmuudesta, ihmissuhteista ja siitä, miten koko yhteiskunta lepää lopulta aika tavallisen mutta jatkuvan osaamisen päällä.Elämä ei oikeastaan rakennu huippuosaamisen varaan, vaan sen, että osataan riittävästi aika monia asioita.

Epävarmuus ei tunnu kivalta, mutta kuuluu arkeen.Uskonpuute voi yllättää uuden harrastuksen, ensimmäinen työpäivän tai tilanteen kohdalla, jossa muut tuntuvat varmemmilta kuin itse. Siinä hetkessä mielessä pyörii usein kysymyksiä: kuulunko tänne, olenko tarpeeksi hyvä ja uskallanko mennä mukaan.Tässä jaksossa pureudutaan rohkaisun merkitykseen juuri näissä hetkissä.Kanssani keskustelemassa rohkaisun merkityksestä on Juho Nenonen, entinen koristähti ja Susijengin pelaaja, yrittäjä, tiimityön asiantuntija, ja taustalta löytyy myös akateemista ymmärrystä näistä teemoista. Puhumme erityisesti Rohkaisijat-liikkeestä, jonka priimus moottorina Juho toimii. Keskustellaan siitä, millainen rohkaisu oikeasti toimii lasten urheilussa ja miksi aikuiset tarvitsevat sitä ehkä vielä enemmän kuin uskaltavat myöntää.Jakson aikana mennään myös syvemmälle siihen, mitä ihmisen mielessä tapahtuu epävarmuuden hetkellä. Miten pienet sanat ja teot vaikuttavat siihen, millaisen tulkinnan teemme itsestämme, paikastamme ja mahdollisuuksistamme.Puhutaan identiteetistä, kuulumisen kokemuksesta ja pystyvyydestä  ja siitä, miten rohkaisu voi muuttaa suuntaa yllättävänkin paljon.Lisäksi pohditaan, kuka voi toimia rohkaisijana ja miksi joskus ulkopuolisen sanoma lause voi avata lukon, johon läheiset eivät ole päässeet käsiksi.Jakso tarjoaa näkökulmia myös työelämään: mitä tapahtuu organisaatiossa, jossa rohkaisu puuttuu ja mitä muuttuu, kun sitä on.

Ajattelu tuntuu helposti tosi henkilökohtaiselta. Siltä, että ideat syntyy jossain tuolla päässä ja sitten ne vaan kirjoitetaan ulos.Mutta kuinka moni oikeasti muistaa enää ystävien puhelinnumeroita ulkoa? Tai hahmottaa reittejä ilman Google Mapsia? Kuinka usein ajatus kirkastuu vasta siinä vaiheessa, kun sen kirjoittaa auki?Suuri osa ajattelusta tapahtuu kalenterissa, muistiinpanoissa, keskeneräisissä dokumenteissa ja niissä välineissä, joita käytämme joka päivä. Ja niin on ollut aina. Kirjoittaminen, kartat, ja erilaiset työkalut eivät vain tue ajattelua, ne ovat osa sitä.Emme ole vuosisatojen kuluessa muuttuneet ihmislajina erityisen paljon älykkäämmiksi. Meillä on vain huomattavasti enemmän kasautunutta tietoa ja älykkään toiminnan apuvälineitä kuin esi-isillämme. Nyt pysähdytään tarkastelemaan tätä tarkemmin! Miten älykäs toiminta on hajautunut fyysisesti ja sosiaalisesti? Miten me käytetään välineitä ja muita ihmisiä oman fiksuuden jatkeena? Ja millainen jatkumo tekoäly tähän kehitykseen on?